Eiliseen aamuun heräsin huonona, takana yö pahoin unin (vaikka ennen nukkumaan käymistä Täydelliset naiset ja Fazun mustikkapiirakkasuklaata levyllinen!) ja olo kaikkea muuta kuin levännyt. Viideltä nousin kun vitutti niin miehen kuorsaus. En käsitä miten se välillä alottaa sen hirveen möyräämisensä! Potkin ja lämin tyynyllä, ei mitään apua. Olisin voinut kai jatkaa unia toisessa kerroksessa mut vitutti jo tarpeeks liikaa ja tupakan jälkeen halusinkin jo pestä naaman ja lähteä lenkille. Oikeet vaatteet päälle ja pakkaseen, parasta. Aamulenkille lähtiessä iskee usein se pieni koirakaipuu muhunkin. Iltalenkkejä en jaksais.
Törmään aina samoihin naamoihin aamukaduilla ja pellolla. Nyt pysähdyin rapsuttelemaan parit westiet, jotka omistajansa (ihkukaunis blondi parikymppinen mimmi) mukaan inhoavat aamulenkkejä, haluaisivat vaan jäädä sänkyyn peittojen alle. Omistajan mielestä koirat on siis fiksuja, mulla kävi mielessä vähän eri mielipide. Lisäsin päähäni jälleen yhden post it -lapun ”etsi rotu, joka diggaa aamuja ja inhoaa iltoja”. Onhan se rotuominaisuus, onhan!
Alaselkä ulvahti kivusta kun hypin kantojen yli väärässä asennossa, jotenkin väärin ja niin vanhan jäykkänä. Sipsutin kotiin kesken pätkäni kiukkukyyneliä pidätellen ja romahdin suihkuun kuuman veden alle tunniks. Mies tuli hoitamaan mut onnistu tekemään kaiken väärin. Jep, se sellainen päivä kun toinen tekee ihan kaiken väärin.
Minähän en vttu sentään ole mikään reikä, johon tullaan aamukovana kyselemättä ja ei, en todellakaan halua sitä shampoota päähäni ja sormet irti niskasta, mun selkä on kipee!Hoida narttu ittes.
Vitutti ja palelsi, snadisti kuumetta mut ei kipee olo. Paska ilmapiiri. Jossain vaiheessa pää rauhoittui hiljaisuuden ja kirjan myötä ja kroppa rupes kipuilemaan ihokaipuuta, tuli se pakottava tarve saada mies ihan kiinni ja kimppuun, ne sormet sinne perkeleen niskaan ja aamukova-päiväkova-mikätahansakunhankova kyselemättä sisään.
Mut ei, kato eihän sitä pakkastelun jälkeen fiilistä noin vaan käännetä, pitäishän mun tietää. Ei se mies mikään kone ole, ei, ainakaan ihan joka päivä. Kauhee duuni pehmittelyssä sun muussa, rupes vituttaa jo ennen kuin edes aloin yrittämään. Too much work! Mökötyksen jatkamiseen riitti voimat. Voi minua pikkuprinsessaa. Jos nauttisin vielä menkoista, ne alkaisivat viikon sisällä, jep jep.
Lähdin haudoille, vaikka olin sopinut itseni kanssa, että vasta ensi kuussa ja vain sen yhden kerran ennen joululomia. Lähdin yksin, vaikka oltiin sovittu, että yhdessä seuraavan kerran, ei yksin. Handlasin, ei siinä mitään. Mietin siellä kävellessä, että en usko tähän, en tiedä miksi taas tulin ja kukaan täällä ei mua ole odottamassa. Älytöntä puuhaa, mut niinhän on moni muukin tekemäni. Tällä reissulla en hakannut yhtään kiveä tai polkenut maata. Tyydyin kertomaan selvinneeni tietyistä paskamaisuuksista, joita faija paskamaisuuttaan oli hoidettavakseni jättänyt. Heti perään puhuin vihan pois ja annoin ikävän vyöryä. Koskaan ei tunnu idioottimaiselta jutella äitille.
Mä niin tarttisin neuvoja ja rohkasua, sä olit aina se, joka näki kaiken...Katselin kaukaa vanhaa miestä, joka itki polvillaan kylmässä maassa. Jutteli ääneen, siisti lehtiä kiven päältä. Kun joku joskus kysyy miltä suru näyttää, tiedän heti mitä haluaisin osata vastaukseksi kuvailla. Olisin niin halunnut mennä luokse ja halata, en vaan uskaltanut. Se olisi ollut häiritsemistä. Entä jos ei. En tiedä, en uskaltanut.
Olin jatkaa anoppilaan lapsi-ikävissäni mutta mietittyäni asiaa toisenkin hetken, päädyin soittamaan sinne. Tytön kanssa puhelimessa roolileikkejä, olin maailman paras Muumimamma. Forumin kulmalla kanssaseisoskelijat virnuilivat, baskeripäinen mies iski silmää. Madalsin ääntäni ja yritin olla pikkutytölleni Nipsu. Tulin tyrmätyks. Pojalla ei ollutkaan juuri muuta asiaa kuin
peittelemätön onnellinen hymy.
Anoppi kehotti nauttimaan lapsivapaista hetkistä. Linjan sulkeuduttua pääs itku. Tyhjä merkityksetön olo. On se jännä, että kiireessä paineiden alla haaveilee siitä, ettei kukaan tarvitsisi juuri nyt ja voisi keskittyä itseensä. Ja kun se hetki tulee, ei ole mitään! Baskeripäisen deitti tuli, lähtivät Simonkatua ylös, baskeripäinen hymyili - kai rauhoittavasti - olkansa yli. Hymyilin takaisin. Psyketädin aiemmat kehotukset haalia jotain intohimon kohteita, jotain omaa, saa vaan turhautumaan. Kykenemättömyyttä. Olin kykenemätön jopa shoppailuun, haahuilin päämäärättä aikani ja lopulta painelin kotiin laukku täynnä lähikaupasta silmät kiinni poimittuja herkkuja.
Sokerihumalaisina lähdettiin vielä autokauppaan, minä en siksi, että autot olisivat kiinnostaneet paskaakaan vaan siksi kun kerrankin pyydettiin mukaan. Roikuin kainalossa ja yritin innostua toisen intoilusta.
Suoriuduit ihan fine, kuiskattiin ovista poistuessa korvaan. Hyvä olo.
Tottakai saat vaihtaa auton jos nussitaan ensin tämä pois. Ajetaan Laruun ja ollaan teinejä.Tähän aamuun heräsin kivemmin. Miehen kuorsaus ei vituttanut, suutelin yötuoksut pois. Menin kiinni ja kiedoin reisieni väliin, herätin kosteasti ja kiireettä suulla ja iholla.
- Rakastan sut tähän ihanaan keskiviikkoon, tää on ihana kun lapset tulevat kotiin.
- Mmh, tehdäänkö me sitä, mitä ei tehtäis jos oltais eilen toivomias työssäkäyviä ahkeria aikuisia?
- Joo, ollaan vastuuttomia laiskoja lapsivapaata viettäviä eläimiä ja leiki sä mulle Hynystä ja tosi matalalta, niin annan parastani täältä alhaalta lähtien... 
